maanantai 7. heinäkuuta 2014
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
6., 7. ja 8. viikko
Kolmisen viikkoa sitten sain äkillisen inspiraation ruveta värkkäämään Raspberry Pillä, ja päätin sitten asentaa siihen RetroPie emulaattorikokoelman. Yllätyksekseni RetroPien mukana tuli kolme peliä: Duke3D, Doom ja Doukutsu Monogatari (eli Cave Story -- piti kirjottaa japaniksi, koska alkukirjain), joista päätin testata Cave Storya, ja juutuinkin pelaamaan pidemmäksi aikaa. Totta puhuen olen pelannut Cave Storya aiemminkin, mutta vain lyhyen aikaa, joten päätin tehdä sen suhteen tässä poikkeuksen (koska en kerennyt pelata muuta muistamisen arvoista kyseisellä viikolla). Cave Storyn juoni nappasi mukaansa, ja tiukat kontrollit, miellyttävä pelattavuus ja visuaalinen ilme tekivät pelaamisesta iloa. En ole varma, miksen aiemmin ollut pelannut tätä enemmän, mutta syy voisi olla siinä, että olen pelannut sitä läppärillä, milloin ympäristö tekee pelisessioista katkonaisia ja epäkeskittyneitä.
Seitsemännellä viikolla pelasin ekan kerran Angry Birds Gota. Tekee mieli sanoa kuitenkin ennemmin "yritin pelata" koska Angry Birds Go ei ilmeisesti halunnut tulla pelatuksia. Peli vaikutti ihan asialliseslta, vaikkakin itseään toistavalta, kunnes yhtäkkiä selvisi, että pelihahmot "väsyvät" muutaman ajokerran jälkeen. Jotta voi pelata lisää, pitää odottaa parisen kymmentä minuuttia, tai -- you guessed it -- kaivaa kuvetta. Mutta entä jos en halua pelata parin kymmenen minuutin päästä vaan nyt, ja kukkaron nyöriäni kiristää epäluulo. Silloin ei auta muu kuin lopettaa ja palata pelin pariin JoskusMyöhemmin.
Jetpack Joy Ride tuli minulle ihan nurkan takaa. Odotin jotain Banana Kongin tai Subway Surferin kaltaista, mutta sainkin kokea jo toisen ihan oikeaa peliä muistuttavan mobiilipelikokemukseni (heti rymdkapselin jälkeen). Eron näiden pelien välille tekee pelaamisen hiottuus ja tehtävät. Jokin Jetpackin tehtävissä vaan toimii -- verrattuna esimerkiksi Hay Dayn ja Clash of Clansin yhdentekeviin saavutuksiin. Ehkäpä se, että tehtävät muuttavat oikeasti päämäärää ja pelityyliä, eivätkä ne ole vain yhdentekeviä ja väistämättömiä virstapylväitä. Tehtäviä ovat esimerkiksi "lennä kymmenen esteen läheltä", "high-fiveaa 25 NPC:tä yhdellä pelikerralla" tai "päätä päiväsi 500 ja 600 metrin väliin". Tehtävien laadusta ja siitä, että niitä on kerralla vain 3, kuitenkin seuraa myös, että ne eivät voi olla loputtoman pitkiä, jolloin ne myös loppuvat paljon nopeammin kuin Hay Dayn "kerää 10 000 kananmunaa" tyyliset tehtävät. Toisaalta näillä tehtävillä on jotain väliä, kun taas Hay Dayn tehtävillä ei ole mitään väliä.
torstai 30. tammikuuta 2014
4. ja 5. viikko
Neljännellä viikolla aloin pelata Hay Daytä. Oli koukuttava ja polishattu kokonaisuus. Se vaan pommitti koko ajan muistutuksilla, että sato on kypsää tai lehmät pitää lypsää, mikä alko nopeesti rasittaa. Kun sitten viimein otin muistutukset pois päältä, huomasin, ettei oikeastaan yhtään kiinnosta pelata enää. Sen sijaan Clash of Clansia naputtelen yhä, koska siinä on mukava tietää, että kaikki mahdollinen on tehty, kun on koko ajan molemmat rakennusmiehet työllistettyinä. Hay Dayssä pitäisi olla koko ajan näpertämässä ja tasapainottelemassa varastotilan kanssa, mikä oli minusta valtaisa ärsyke -- vaikkakin tarpeellinen, koska muuten varastossa olisi hyvin pian loputtomasti kaikkia resursseja.
Joku päämäärättömyys tuntui myös paistavan läpi Hay Daystä. Siinä tuotetaan raaka-aineita, jotta voi tehdä tuotteita, jotta voi myydä niitä asiakkaille, jotta voi saada rahaa, jolla voi ostaa lisää tuotteiden- tai raaka-aineidentekovälineitä. Ja tämä sykli kiertää. Ei mitään tavotetta (paitsi achievementit ja levelit, jos joku pitää niitä tavotteina), ja pitäisi silti olla puolen tunnin välein niittämässä peltoa, keräämässä kananmunia ja laittamassa uutta leivosta uuniin. Eli hyvin tehty peli, ei vaan mun makuun.
Lisäksi pelasin rymdkapsel nimisen pelin läpi. Se oli oikein virkistävä mobiilipeli siinä, että sillä oli loppu. Kyseessä siis simplistisellä estetiikalla varustettu strategiapeli, jossa pitää kasvattaa "avaruusasemaa", tuotta lisää ukkoja, puollustautua vihollisaalloilta ja keretä skannaamaan neljä avaruudessa killuvaa monoliittiä tuhoutumatta -- aivan, tässä voi hävitäkin! Oli oikein kiva, mutta lyhyt peli. Enkä voi väittää koskaan ennen tunteneeni samankaltaista huolta 2x6 pikselin kokoisia valkoisia nelikulmioihin kohtaan, kuin tässä pelissä vihollisaallon alkaessa hieman ennen kuin riittävät puollustukset on saatu valmiiksi. Mukavaa tökittävää yhteensä pariksi tunniksi.
Viidennellä viikolla aloin pelata HearthStoneia, josta olin kuullut kavereiltani jo pitkään. Oikein mukava ja polishattu kokonaisuus tämäkin. Olen lapsena pelannut MtG:illä, ja tässä on mukavasti sama tuntuma. Olen vielä aika alussa, enkä ole tehnyt edes korttipakkaa itse, mutta näen, että tästä voisi olla iloa pitkäksikin aikaa. Aina pari peliä silloin tällöin... Ja voin kyllä lopettaa koska vaan...
Kokeilin myös ekan kerran Ridiculous Fishingiä tänään, ja se oli hauska. Tällaisia kännykkäpelejä saisi olla enemmän -- vilpitöntä hauskaa siistissä paketissa, jolla ei ole jatkuvasti taka-ajatuksia pelaajan lompakon menoksi. Ainakaan en vielä nähnyt merkkiä moisista.
Joku päämäärättömyys tuntui myös paistavan läpi Hay Daystä. Siinä tuotetaan raaka-aineita, jotta voi tehdä tuotteita, jotta voi myydä niitä asiakkaille, jotta voi saada rahaa, jolla voi ostaa lisää tuotteiden- tai raaka-aineidentekovälineitä. Ja tämä sykli kiertää. Ei mitään tavotetta (paitsi achievementit ja levelit, jos joku pitää niitä tavotteina), ja pitäisi silti olla puolen tunnin välein niittämässä peltoa, keräämässä kananmunia ja laittamassa uutta leivosta uuniin. Eli hyvin tehty peli, ei vaan mun makuun.
Lisäksi pelasin rymdkapsel nimisen pelin läpi. Se oli oikein virkistävä mobiilipeli siinä, että sillä oli loppu. Kyseessä siis simplistisellä estetiikalla varustettu strategiapeli, jossa pitää kasvattaa "avaruusasemaa", tuotta lisää ukkoja, puollustautua vihollisaalloilta ja keretä skannaamaan neljä avaruudessa killuvaa monoliittiä tuhoutumatta -- aivan, tässä voi hävitäkin! Oli oikein kiva, mutta lyhyt peli. Enkä voi väittää koskaan ennen tunteneeni samankaltaista huolta 2x6 pikselin kokoisia valkoisia nelikulmioihin kohtaan, kuin tässä pelissä vihollisaallon alkaessa hieman ennen kuin riittävät puollustukset on saatu valmiiksi. Mukavaa tökittävää yhteensä pariksi tunniksi.
Viidennellä viikolla aloin pelata HearthStoneia, josta olin kuullut kavereiltani jo pitkään. Oikein mukava ja polishattu kokonaisuus tämäkin. Olen lapsena pelannut MtG:illä, ja tässä on mukavasti sama tuntuma. Olen vielä aika alussa, enkä ole tehnyt edes korttipakkaa itse, mutta näen, että tästä voisi olla iloa pitkäksikin aikaa. Aina pari peliä silloin tällöin... Ja voin kyllä lopettaa koska vaan...
Kokeilin myös ekan kerran Ridiculous Fishingiä tänään, ja se oli hauska. Tällaisia kännykkäpelejä saisi olla enemmän -- vilpitöntä hauskaa siistissä paketissa, jolla ei ole jatkuvasti taka-ajatuksia pelaajan lompakon menoksi. Ainakaan en vielä nähnyt merkkiä moisista.
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Niin...
Tein uudenvuoden lupauksen, että pelaisin 2014 jokaisella viikolla ainakin yhtä peliä, jota en ole pelannut ennen. Ja vielä mieluiten pelisarajasta, jota en ole ennen kokenus.
Nyt on viikko kolme menossa, enkä ole pitänyt kirjaa kahdesta aiemmasta viikosta, mutta ekalla viikolla tuli testattua ainakin Sonic & SEGA All-Stars Racingiä, enkä ole koskaan aiemmin pelannut yhtäkään Sonic peliä. Paljon oli mallia otettu Mario Kartingista, mutta olisi saatu ottaa vielä enemmänkin, koska kokemus oli sekava uudelle pelaajalle. Eteenkin lentelykohtaukset olivat vaikeaselkoisia. Muuta siitä ei jäänytkään mieleen. Pelasin muutakin, mutten muista enää mitä.
Tokalla viikolla asensin ja kokeilin useita mobiilipelejä, koska sain silloin uuden luurin. Lasken mobiilipelit tämän lupauksen piiriin vain, jos niissä on viihdettä pidemmäksi aikaa, ja Clash of Clansistä on. Täpyttelen sitä vieläkin aina muutaman tunnin välein. Muita mainitsemisen arvoisia tapauksia olivat Banana Kong ja... Niin. (Testasin Subway Surferia, Collapse Sticksiä ja muita joita en edes muista, mutta ne olivat samanlaista höttöä, kuin suuri osa Play Storen sisällöstä. Pou on maininnan arvoinen siinä, että se oli erittäin vihastuttava minulle yksinkertaisessa typeryydessään, ja olemalla aina niin korkealla menestyneiden ohjelmien listalla.) Mainitsemisen arvoisia yksilöitä yhdisti hyvä tutoriali, joka ei ollut liian tungetteleva, ja sai hyvin alkuun, ja gameplay, joka ei ole aivotsulattavan tylsää.
Clash of Clansissä oli ehkä paras tutoriaali ja alku (=yksi ja sama [hyvässä tapauksessa]), jonka olen freemium pelissä koskaan nähnyt. Se, että alussa tutustutetaan suurella määrällä aikaa nopeuttavia timantteja niiden iloihin, madaltaa huomattavasti niiden käytön kynnystä. Rahaa en ole siihen vielä laittanut, mutta jossain vaiheessa heittänen pari ropoa Supercellille -- hyvän pelin kun ovat tehneet.
Nyt kolmannella viikolla olen tykittänyt Humble Bundlesta saamaani Strike Suit Zeroa, jossa oli sellaista avaruuslentelyä, josta olen lapsesta asti unelmoinut: intuitiivistä, hyvän tuntuista, oikeasti kolmiulotteista ja vieläpä kelvollisella maailmalla ja juonella. Grafiikka on tarpeeksi hyvää ja estetiikka on kohdallaan -- ei hyper-realistista vaan riittävän "makeaa". Hengissä pysyminen on myös riittävän helppoa, jotta pelaaminen tuntuu hermolevolta. (Saatoin ottaa helpon vaikeusasteen alussa, mutta en kadu sitä.) Lisäksi tehtävien tekemisessä näyttäisi olevan mahdollista epäonnistua ilman, että peli pakottaa yrittämään uudelleen. Epäonnistuin alussa yhden aluksen pelastamisessa, koska en ollut vielä päässyt kontrolleihin sisälle, mutta sainkin palkkioksi huomata, että tässä universumissa epäonnistuminenkin on valinta. Toivottavasti näitä "valintoja" on mahdollista tehdä myös myöhemmin juonessa, ja vielä toivottavammin ne vaikuttaisivat tuleviin tapahtumiin, mutta se jäänee nähtäväksi. Voi myös olla, että alus, jonka pelastamisessa epäonnistuin, oli tuomittu juonen puolesta tuhoutumaan, mutta ainakin päässäni on vielä valinnan illuusio.
Strike Suit Zero ottaa melko selkeästi inspiraatiota Zone of the Enders -sarjasta mechalentelyn sekä tunnelman osalta, mutta mikäs on ottaessa, kun niin kovin harva ottaa. Olen itsekin joskus unelmoinut ZOEn kaltaisen mecharäiskinnän replikoimisesta, koska se tuntuu niin hyvältä ja intuitiiviseltä -- se on jäänyt samasta syystä myös tekemättä, koska sen pitäisi todella olla erittäin hiottu toimiakseen. Strike Suit Zero ei ihan samaan kastiin nouse mechan ohjattavuudessa kuin ZOE, (Tuplanapautus analogisella tatilla johonkin suuntaan dashaa... come on.) mutta koska kyseessä on muotoa muuttava avaruusalusrobottihybridi, jonka robottimuoto on vain tilapäinen power-up-state, riittää minulle, että avaruusaluksella lentely on kivaa. Robotiksi voi sitten muuttua aina kun tarvitsee laukaista täyslaidallinen homing missileitä pienten vihollisalusten tai torpedosateen tuhoksi.
Lisäksi pääsin viimein They Bleed Pixelsin kimppuun, jonka olen niin ikään saanut osana Humble Bundlea joskus jo aikaa sitten. Sen ulkoasu on erittäin viehättävä: käsin piirrettyä pixelarttia sulavilla animaatioilla ja tunnelmallisen pimeillä mutta silti värikkäillä ympäristöillä. They Bleed Pixels edusta tasohyppelytyyppiä, josta pidän paljon. Se vastaa hieman Super Meat Boyta seinähyppyineen ja vaarallisine ympäristöineen, mutta tässä vihollisia voi tappaa, mikä kerryttää verimittaria, jonka täyttyessä voi asettaa check pointin.
They Bleed Pixels on muuten erittäin mainio, mutta sen vaikeusaste käyrä hyppii vähän miten sattuu, vihollisten mättäminen on melko tylsää, ja tappelukontrollit ovet kauniisti sanottuna huonot. B: potkaisee vihollisen kaaressa, B(hold): potkaisee vihollisen suoraan ylös, ja -> + B: hakkaa vihollista paikallaa -- muitakin nappeja olisi voinut käyttää. Valitettavasti vihollisten tappaminen ei ole täysin vapaaehtoista, koska komboista saa sitä verta, mitä tarvitsee, jos ei halua aloittaa joka kuolemalla kenttää alusta. Verta saa kyllä myös keräämällä sitä luonnosta, joten vihollisten tappaminen ei ole ehdottoman pakollista, mutta silti... Tappelu ei ole vaikeaa, se vain syö aikaa. Muuten peliä kyllä jaksaa pelata. Lisämainintana minulle tulee hieman monimutkaisia tuntemuksia, kun pelihahmo monissa kauniissa kuolinanimaatioissaan seivästyy pitkiin piikkeihin tai jää naamastaan seinälle roikkumaan. Sanotaan vaikka, että epäonnistuminen harmittaisi huomattavasti enemmän, jos hahmo vaan kiljaisisi ja kaatuisi pötkölleen.
Sen pituinen se. Tarina jatkunee jatkossa mahdollisesti lyhyempien pelitunnelmien merkeissä riippuen paljonko jaksan kirjoittaa.
Nyt on viikko kolme menossa, enkä ole pitänyt kirjaa kahdesta aiemmasta viikosta, mutta ekalla viikolla tuli testattua ainakin Sonic & SEGA All-Stars Racingiä, enkä ole koskaan aiemmin pelannut yhtäkään Sonic peliä. Paljon oli mallia otettu Mario Kartingista, mutta olisi saatu ottaa vielä enemmänkin, koska kokemus oli sekava uudelle pelaajalle. Eteenkin lentelykohtaukset olivat vaikeaselkoisia. Muuta siitä ei jäänytkään mieleen. Pelasin muutakin, mutten muista enää mitä.
Tokalla viikolla asensin ja kokeilin useita mobiilipelejä, koska sain silloin uuden luurin. Lasken mobiilipelit tämän lupauksen piiriin vain, jos niissä on viihdettä pidemmäksi aikaa, ja Clash of Clansistä on. Täpyttelen sitä vieläkin aina muutaman tunnin välein. Muita mainitsemisen arvoisia tapauksia olivat Banana Kong ja... Niin. (Testasin Subway Surferia, Collapse Sticksiä ja muita joita en edes muista, mutta ne olivat samanlaista höttöä, kuin suuri osa Play Storen sisällöstä. Pou on maininnan arvoinen siinä, että se oli erittäin vihastuttava minulle yksinkertaisessa typeryydessään, ja olemalla aina niin korkealla menestyneiden ohjelmien listalla.) Mainitsemisen arvoisia yksilöitä yhdisti hyvä tutoriali, joka ei ollut liian tungetteleva, ja sai hyvin alkuun, ja gameplay, joka ei ole aivotsulattavan tylsää.
Clash of Clansissä oli ehkä paras tutoriaali ja alku (=yksi ja sama [hyvässä tapauksessa]), jonka olen freemium pelissä koskaan nähnyt. Se, että alussa tutustutetaan suurella määrällä aikaa nopeuttavia timantteja niiden iloihin, madaltaa huomattavasti niiden käytön kynnystä. Rahaa en ole siihen vielä laittanut, mutta jossain vaiheessa heittänen pari ropoa Supercellille -- hyvän pelin kun ovat tehneet.
Nyt kolmannella viikolla olen tykittänyt Humble Bundlesta saamaani Strike Suit Zeroa, jossa oli sellaista avaruuslentelyä, josta olen lapsesta asti unelmoinut: intuitiivistä, hyvän tuntuista, oikeasti kolmiulotteista ja vieläpä kelvollisella maailmalla ja juonella. Grafiikka on tarpeeksi hyvää ja estetiikka on kohdallaan -- ei hyper-realistista vaan riittävän "makeaa". Hengissä pysyminen on myös riittävän helppoa, jotta pelaaminen tuntuu hermolevolta. (Saatoin ottaa helpon vaikeusasteen alussa, mutta en kadu sitä.) Lisäksi tehtävien tekemisessä näyttäisi olevan mahdollista epäonnistua ilman, että peli pakottaa yrittämään uudelleen. Epäonnistuin alussa yhden aluksen pelastamisessa, koska en ollut vielä päässyt kontrolleihin sisälle, mutta sainkin palkkioksi huomata, että tässä universumissa epäonnistuminenkin on valinta. Toivottavasti näitä "valintoja" on mahdollista tehdä myös myöhemmin juonessa, ja vielä toivottavammin ne vaikuttaisivat tuleviin tapahtumiin, mutta se jäänee nähtäväksi. Voi myös olla, että alus, jonka pelastamisessa epäonnistuin, oli tuomittu juonen puolesta tuhoutumaan, mutta ainakin päässäni on vielä valinnan illuusio.
Strike Suit Zero ottaa melko selkeästi inspiraatiota Zone of the Enders -sarjasta mechalentelyn sekä tunnelman osalta, mutta mikäs on ottaessa, kun niin kovin harva ottaa. Olen itsekin joskus unelmoinut ZOEn kaltaisen mecharäiskinnän replikoimisesta, koska se tuntuu niin hyvältä ja intuitiiviseltä -- se on jäänyt samasta syystä myös tekemättä, koska sen pitäisi todella olla erittäin hiottu toimiakseen. Strike Suit Zero ei ihan samaan kastiin nouse mechan ohjattavuudessa kuin ZOE, (Tuplanapautus analogisella tatilla johonkin suuntaan dashaa... come on.) mutta koska kyseessä on muotoa muuttava avaruusalusrobottihybridi, jonka robottimuoto on vain tilapäinen power-up-state, riittää minulle, että avaruusaluksella lentely on kivaa. Robotiksi voi sitten muuttua aina kun tarvitsee laukaista täyslaidallinen homing missileitä pienten vihollisalusten tai torpedosateen tuhoksi.
Lisäksi pääsin viimein They Bleed Pixelsin kimppuun, jonka olen niin ikään saanut osana Humble Bundlea joskus jo aikaa sitten. Sen ulkoasu on erittäin viehättävä: käsin piirrettyä pixelarttia sulavilla animaatioilla ja tunnelmallisen pimeillä mutta silti värikkäillä ympäristöillä. They Bleed Pixels edusta tasohyppelytyyppiä, josta pidän paljon. Se vastaa hieman Super Meat Boyta seinähyppyineen ja vaarallisine ympäristöineen, mutta tässä vihollisia voi tappaa, mikä kerryttää verimittaria, jonka täyttyessä voi asettaa check pointin.
They Bleed Pixels on muuten erittäin mainio, mutta sen vaikeusaste käyrä hyppii vähän miten sattuu, vihollisten mättäminen on melko tylsää, ja tappelukontrollit ovet kauniisti sanottuna huonot. B: potkaisee vihollisen kaaressa, B(hold): potkaisee vihollisen suoraan ylös, ja -> + B: hakkaa vihollista paikallaa -- muitakin nappeja olisi voinut käyttää. Valitettavasti vihollisten tappaminen ei ole täysin vapaaehtoista, koska komboista saa sitä verta, mitä tarvitsee, jos ei halua aloittaa joka kuolemalla kenttää alusta. Verta saa kyllä myös keräämällä sitä luonnosta, joten vihollisten tappaminen ei ole ehdottoman pakollista, mutta silti... Tappelu ei ole vaikeaa, se vain syö aikaa. Muuten peliä kyllä jaksaa pelata. Lisämainintana minulle tulee hieman monimutkaisia tuntemuksia, kun pelihahmo monissa kauniissa kuolinanimaatioissaan seivästyy pitkiin piikkeihin tai jää naamastaan seinälle roikkumaan. Sanotaan vaikka, että epäonnistuminen harmittaisi huomattavasti enemmän, jos hahmo vaan kiljaisisi ja kaatuisi pötkölleen.
Sen pituinen se. Tarina jatkunee jatkossa mahdollisesti lyhyempien pelitunnelmien merkeissä riippuen paljonko jaksan kirjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)