Tein uudenvuoden lupauksen, että pelaisin 2014 jokaisella viikolla ainakin yhtä peliä, jota en ole pelannut ennen. Ja vielä mieluiten pelisarajasta, jota en ole ennen kokenus.
Nyt on viikko kolme menossa, enkä ole pitänyt kirjaa kahdesta aiemmasta viikosta, mutta ekalla viikolla tuli testattua ainakin Sonic & SEGA All-Stars Racingiä, enkä ole koskaan aiemmin pelannut yhtäkään Sonic peliä. Paljon oli mallia otettu Mario Kartingista, mutta olisi saatu ottaa vielä enemmänkin, koska kokemus oli sekava uudelle pelaajalle. Eteenkin lentelykohtaukset olivat vaikeaselkoisia. Muuta siitä ei jäänytkään mieleen. Pelasin muutakin, mutten muista enää mitä.
Tokalla viikolla asensin ja kokeilin useita mobiilipelejä, koska sain silloin uuden luurin. Lasken mobiilipelit tämän lupauksen piiriin vain, jos niissä on viihdettä pidemmäksi aikaa, ja Clash of Clansistä on. Täpyttelen sitä vieläkin aina muutaman tunnin välein. Muita mainitsemisen arvoisia tapauksia olivat Banana Kong ja... Niin. (Testasin Subway Surferia, Collapse Sticksiä ja muita joita en edes muista, mutta ne olivat samanlaista höttöä, kuin suuri osa Play Storen sisällöstä. Pou on maininnan arvoinen siinä, että se oli erittäin vihastuttava minulle yksinkertaisessa typeryydessään, ja olemalla aina niin korkealla menestyneiden ohjelmien listalla.) Mainitsemisen arvoisia yksilöitä yhdisti hyvä tutoriali, joka ei ollut liian tungetteleva, ja sai hyvin alkuun, ja gameplay, joka ei ole aivotsulattavan tylsää.
Clash of Clansissä oli ehkä paras tutoriaali ja alku (=yksi ja sama [hyvässä tapauksessa]), jonka olen freemium pelissä koskaan nähnyt. Se, että alussa tutustutetaan suurella määrällä aikaa nopeuttavia timantteja niiden iloihin, madaltaa huomattavasti niiden käytön kynnystä. Rahaa en ole siihen vielä laittanut, mutta jossain vaiheessa heittänen pari ropoa Supercellille -- hyvän pelin kun ovat tehneet.
Nyt kolmannella viikolla olen tykittänyt Humble Bundlesta saamaani Strike Suit Zeroa, jossa oli sellaista avaruuslentelyä, josta olen lapsesta asti unelmoinut: intuitiivistä, hyvän tuntuista, oikeasti kolmiulotteista ja vieläpä kelvollisella maailmalla ja juonella. Grafiikka on tarpeeksi hyvää ja estetiikka on kohdallaan -- ei hyper-realistista vaan riittävän "makeaa". Hengissä pysyminen on myös riittävän helppoa, jotta pelaaminen tuntuu hermolevolta. (Saatoin ottaa helpon vaikeusasteen alussa, mutta en kadu sitä.) Lisäksi tehtävien tekemisessä näyttäisi olevan mahdollista epäonnistua ilman, että peli pakottaa yrittämään uudelleen. Epäonnistuin alussa yhden aluksen pelastamisessa, koska en ollut vielä päässyt kontrolleihin sisälle, mutta sainkin palkkioksi huomata, että tässä universumissa epäonnistuminenkin on valinta. Toivottavasti näitä "valintoja" on mahdollista tehdä myös myöhemmin juonessa, ja vielä toivottavammin ne vaikuttaisivat tuleviin tapahtumiin, mutta se jäänee nähtäväksi. Voi myös olla, että alus, jonka pelastamisessa epäonnistuin, oli tuomittu juonen puolesta tuhoutumaan, mutta ainakin päässäni on vielä valinnan illuusio.
Strike Suit Zero ottaa melko selkeästi inspiraatiota Zone of the Enders
-sarjasta mechalentelyn sekä tunnelman osalta, mutta mikäs
on ottaessa, kun niin kovin harva ottaa. Olen itsekin joskus unelmoinut ZOEn kaltaisen mecharäiskinnän replikoimisesta, koska se tuntuu niin hyvältä ja intuitiiviseltä -- se on jäänyt samasta syystä myös tekemättä, koska sen pitäisi todella olla erittäin hiottu toimiakseen. Strike Suit Zero ei ihan samaan kastiin nouse mechan ohjattavuudessa kuin ZOE, (Tuplanapautus analogisella tatilla johonkin suuntaan dashaa... come on.) mutta koska kyseessä on muotoa muuttava avaruusalusrobottihybridi, jonka robottimuoto on vain tilapäinen power-up-state, riittää minulle, että avaruusaluksella lentely on kivaa. Robotiksi voi sitten muuttua aina kun tarvitsee laukaista täyslaidallinen homing missileitä pienten vihollisalusten tai torpedosateen tuhoksi.
Lisäksi pääsin viimein They Bleed Pixelsin kimppuun, jonka olen niin ikään saanut osana Humble Bundlea joskus jo aikaa sitten. Sen ulkoasu on erittäin viehättävä: käsin piirrettyä pixelarttia sulavilla animaatioilla ja tunnelmallisen pimeillä mutta silti värikkäillä ympäristöillä. They Bleed Pixels edusta tasohyppelytyyppiä, josta pidän paljon. Se vastaa hieman Super Meat Boyta seinähyppyineen ja vaarallisine ympäristöineen, mutta tässä vihollisia voi tappaa, mikä kerryttää verimittaria, jonka täyttyessä voi asettaa check pointin.
They Bleed Pixels on muuten erittäin mainio, mutta sen vaikeusaste käyrä hyppii vähän miten sattuu, vihollisten mättäminen on melko tylsää, ja tappelukontrollit ovet kauniisti sanottuna huonot. B: potkaisee vihollisen kaaressa, B(hold): potkaisee vihollisen suoraan ylös, ja -> + B: hakkaa vihollista paikallaa -- muitakin nappeja olisi voinut käyttää. Valitettavasti vihollisten tappaminen ei ole täysin vapaaehtoista, koska komboista saa sitä verta, mitä tarvitsee, jos ei halua aloittaa joka kuolemalla kenttää alusta. Verta saa kyllä myös keräämällä sitä luonnosta, joten vihollisten tappaminen ei ole ehdottoman pakollista, mutta silti... Tappelu ei ole vaikeaa, se vain syö aikaa. Muuten peliä kyllä jaksaa pelata. Lisämainintana minulle tulee hieman monimutkaisia tuntemuksia, kun pelihahmo monissa kauniissa kuolinanimaatioissaan seivästyy pitkiin piikkeihin tai jää naamastaan seinälle roikkumaan. Sanotaan vaikka, että epäonnistuminen harmittaisi huomattavasti enemmän, jos hahmo vaan kiljaisisi ja kaatuisi pötkölleen.
Sen pituinen se. Tarina jatkunee jatkossa mahdollisesti lyhyempien pelitunnelmien merkeissä riippuen paljonko jaksan kirjoittaa.
